Matka kohti unelmaani

Olen tosiaan rakastanut ruuanvalmistusta aivan pienestä lapsesta asti. Kipinän olen saanut varmasti äidiltäni, joka kokkasi lähestulkoon joka päivä. Joka päivä myös söimme yhdessä perheen kanssa: aamiaisen, päivällisen ja iltapalan. Lapsena näitä asioita piti itsestäänselvyyksinä, mutta aikuisiällä olen tajunnut näiden tapojen arvon ja  olenkin jo siirtänyt ne omaan arkeeni poikaystäväni kanssa.

Teini-iässä minulle puhjesi ruoka-aineallergioja...paljon! Jossain vaiheessa olin jo eliminaatiodieetillä ja sain syödä vain makaronia ja jauhelihaa. Pikkuhiljaa ruokavalioon lisättiin uusia ruoka-aineita, jotta nähtäisiin mille kaikella olen allerginen. Sain myös anafylaktisen shokin ruoasta ja sairaalassa vietin tuolloin pari päivää. 

Olen aina ollut allerginen siitepölylle ja joillekin eläimille, ruoka-aine allergiat rajoittivat elämää entisestään. Lisäksi minulle alkoi ilmaantua ihottumia, joiden takia kävin valohoidossakin. Ja aivan kuin nämä eivät riittäisi, niin selkäni oli jatkuvasti hirveän kipeä, eikä kukaan tuntunut tietävän miksi, sairastuin vakavaan masennukseen jo 12-vuotiaana enkä saanut nukuttua. Elämäni oli täynnä sairautta.

Lukion jälkeen hakeuduin opiskelemaan sosionomiksi(vuosi 2005). Opinnot jouduin lopettamaan masennuksen vuoksi. Sitten olin sairaslomalla, työkokeiluissa ja -harjoitteluissa, kuntouttavassa työtoiminnassa sekä työelämävalmennuksessa. 2008 pääsin opiskelemaan lähihoitajaksi. Opinnot jouduin lopettamaan selkäkipujen vuoksi. 2004 marraskuussa selästäni leikattiin välilevypullistuma ja minulla epäiltiin olevan selkärankareuma. Että näin. Sitten menin jälleen työelämävalmennukseen ja kaikki tuntui vihdoin menevän parempaan päin.

2010 tammikuussa menin, 27-vuotiaana, talouskouluun. Luokkakaverini olivat kaikki alle 20-vuotiaita. Talouskoulu kesti puoli vuotta. Ruoanvalmistuksen opettaja ei meinannut päästää minua ruoanvalmistuskurssilta läpi(opettaja ei "oikein" pitänyt minusta-kaiketi). Tuolloin tajusin lopullisesti että tätä haluan tehdä! Ja tässä olen hyvä (opettajani palautteesta huolimatta)! Onnekseni myös ruoka-allergiani helpottivat. Pystyin jo syömään melkein kaikkea. Jippii!

Kaikki edelliset asiat tapahtuivat Porissa. Kesällä 2010 elämäni muuttui totaalisesti.

Pääsin opiskelemaan Turkuun kokiksi. Edessä oli muutto ja hyppy tuntemattomaan(ja minähän pelkään aivan älyttömästi tälläisiä tuntemattomia uhkia). Läheiseni kuitenkin tukivat minua ja hieman tönäisivätkin eteenpäin.Heinäkuun lopulla asuin sitten jo Turussa. 

Koulu alkoi 10.8.2010. Olen vakavasti harkinnut tämän päivän sekä tulevan valmistumispäiväni tatuoimista ihooni. Jo ensimmäisinä päivinä selvisi että luokka, jolla olin, oli täynnä ihastuttavia ihmisiä. Koulukammoni hälveni muutamassa päivässä. Kun koulua oli kestänyt pari viikkoa menimme opetusravintolaamme harjoittelemaan. Muistan vieläkin kuinka paljon jännitin. Syksyn aikana innostukseni kasvoi kasvamistaan, samoin itsevarmuuteni. Ensimmäisestä näytöstä sain kolmosen ja paljon positiivista palautetta. Sain uusia ystäviä, nautin elämästäni ja aloin vihdoin elää unelmaani. Ainoa asia, joka elämääni varjosti oli jatkuvat selkäkivut,jotka vain pahenivat.

Marraskuussa 2010 pääsin magneettikuvaan ja röntgeniin selästäni. Joulun jälkeen sain tulokset: selkärankareuma-diagnoosi varmistettiin, sain A4-kokoisen paperin, joka oli täynnä kirjoitusta siitä, mitä kaikkea selässäni oli vialla. Kulumaa, rappeumaa, madaltumia, muita tulehduksen aiheuttamia muutoksia..huh! Onnekseni olin tuolloin jo Turussa. Porissa selkääni ei oltu hoidettu millään muulla tavoin kuin leikkauksella ja tulehdus oli jyllännyt 10-vuotta.
Nyt minulla oli erinomainen reumalääkäri ja omalääkäri. Helmikuussa aloitin Humira-lääkityksen. (Humira on biologinen reumalääke, joka salpaa tulehdusreseptorit). Lisäksi maaliskuussa pääsin sopeutumisvalmennuskurssille pariksi viikoksi.

Koulusta jouduin olemaan poissa karkeasti noin 50% kevätlukukaudesta. Tässä kohtaa haluan kiittää opettajaani Jyriä, joka jaksoi uskoa minuun ja kannustaa, kun en enää itse uskonut mahdollisuuksiini. Muutoinkin sain koulusta paljon ymmärrystä ja tukea, päinvastoin kuin Porissa koskaan. Koulussa nähtiin vikojen ja sairauksien sijaan mahdollisuuteni ja kykyni....ja minuun uskottiin aivan oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni! Ja niin sain taistelutahtoni takaisin.
Sain suoritettua kevään työssäoppimisen opetusravintolassamme kevään ja kesän aikana. Näytöstä sain jälleen kolmosen.

2011 kesästä voisikin sitten kirjoittaa vaikkapa kirjan. 4.6 olin ensitreffeillä nykyisen poikaystäväni kanssa. Tapaaminen kesti reilut 6tuntia, toiset treffit koko päivän ja kolmansilla aloimme seurustelemaan. En ole ikinä oikein uskonut että voisi löytää "sen oikean" tai että sellaista olisi ylipäätään olemassa. Nyt uskon. Enkä kyllä olisi voinut kuvitellakaan että yhtä ihania miehiä kuin Henkka, olisi syntynytkään. Olemme nyt asuneet epävirallisesti yhdessä kesäkuusta alkaen. On ihanaa, kun saa tehdä ruokaa rakkaalleen ja syödä yhdessä. Yksin syöminen on aivan pyllystä! Eikä kyllä ihmistä ole muutoinkaan luoto yksineläjäksi. Olen onnekas kun olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni.

Nykyhetki. On lokakuun 22 päivä, 2011. Työssäoppimisjakso meneillään ja selkä paskana. Aloitin jakson ravintola Kultaisessa Hirvessä. Siellä ehdin olla pari viikkoa ja poks, selkäni sanoi sopimuksen irti. Fysioterapeutilta sain TNS-laitteen(sähköhoitolaite), jonka piti lievittää kipua, mutta olen kai poikkeustapaus. Sain sairaslomaa muutaman päivän. Soitin reumalääkärilleni, joka totesi että kivut johtuvat todennäköisesti rappeumasta, ei reumasta(koska minulla on parhaat mahdolliset reumalääkkeet eikä kipukaavani sovi sairauden kuvaan). Rappeumakivuille ei voi tehdä juurikaan mitään, pitää siis vain oppia elämään kivun kanssa ja sen sallimissa rajoissa. Ja todellakin minun on opittava tunnistamaan rajani ja kunnioittamaan niitä. Töissä vain menen aina sata lasissa, koska rakastan niin sitä hommaa enkä osaa olla jouten.
Nyt olen jälleen suorittamassa työssäoppimista opetusravintolassamme ja toivon todella että selkäni kestäisi.

Tuntuu lohduttomalta että minulla olisi kykyjeni puolesta mahdollisuudet työskennellä melkein missä vain ja edetä tulevalla urallani, mutta fyysiset rajoitteet estävät tämän. Tämän dilemman parissa pitää tehdä töitä vielä paljon. Helpoimmin kaikki sujuu, kunhan vain hyväksyn rajoitteeni ja sairauteni. Ja ennenkaikkea opin elämään niiden kanssa. Toivon todella että pystyn työskentelemään kokkina, kunhan valmistun, vaikka se tarkoittaisi lyhennettyä päivää tai osa-aikaista työkyvyttömyyseläkettä. Kokkina haluan työskennellä nimenoman siksi, että rakastan tätä työtä. Tietysti rahaakin on saatava sen verran että pärjää. Rikastuakseen ei kokiksi kuitenkaan kannata ryhtyä.

Ja jos en tulevaisuudessa pystykään kokkina työskentelemään, niin kokkailen  sitten sitäkin enemmän kotona.

"Elämä on haihtuvia hetkiä, joita tuuli tanssittaa. Vain unelmat säilyvät. Usko niihin."